Minusta piti kerran tulla maailman paras alppihiihtäjä. Asetin tavoitteet jo 10-vuotiaana ja uhrasin kaiken muun sen lajin eteen. Lukemattomia tunteja mäessä, matkustaessa, suksia laittaessa, poissa koulusta, erossa kavereista… Se unelma ei omaan tahtooni kaatunut, mutta kaatui kuitenkin aivan liian aikaisin. Huippu-urheilija minusta ei enää tule, mutta sisäinen kilpailija ja taistelija elää edelleen.
Yleisurheilussa tavoitteet eivät ikinä olleet niin korkealla, kansallisella tasolla korkeintaan. Tiedän kuitenkin että oma kilpaurheileminen ei ole enää ykkössijalla. Kaikki valmennukset ja muut työt menevät oman treenaamisen edelle, mutta henkisen hyvinvointini ja jaksamisen kannalta se oma urheileminen tai kuntoileminen on ja tulee aina olemaan erittäin tärkeää.
Tällä hetkellä ehdin käydä omissa yleisurheilutreeneissä yleensä kerran viikossa, eli todella vähän. Silti pystyn parantamaan omia ennätyksiäni, mitä en muutama vuosi sitten uskonut olevan edes mahdollista. En pystyisi liikkumaan vain liikkumisen ilosta jos minulla ei ole minkäänlaisia tavoitteita. Tällä hetkellä kilpailen vain itseäni vastaan, niin tuloksissa kuin henkisestikin.
Harjoitus on minulle aina suoritus. En mene harjoitukseen (ohjattuun tai omatoimiseen) asenteella että kunhan menen sinne kehityn. Yritän aina treeneissä, salilla tai ohjatuilla tunneilla (silloin kun Espoossa aktiivisesti kävin) olla parempi kuin viimeksi, tehdä paremmin kuin edellinen toisto ja tehdä jokainen toisto ja jokainen osuus yhdestä toistosta mahdollisimman hyvin. Kehittyminen tapahtuu oppimalla ja muutosten kautta, ei pelkästään toistamisella jos tekee koko ajan saman.
Valmistaudun jokaiseen harjoitukseen, sekä henkisesti että tekemisilläni sinä päivänä, ja osaan yleensä myös ennustaa miten harjoitus tulee sujumaan ja mihin minun pitäisi pystyä. Kun treeni on sujunut hyvin on myös pieni voittajafiilis. Jos en sitten pystykään siihen mihin ”piti” olen pettynyt, mutta oikeastaan todella harvoin ennustan väärin. Tämä on taito joka on kehittynyt vasta viime vuosina. En nuorempana osannut tuntea tai arvioida kehoani tai vireystilaani samalla tavalla. Alle 16-vuotiaana oli tosin lähes aina se hyvä fiilis ja täysillä mennään meininki, vähän vanhempana oli sitten välillä aika taistelua väsymystä ja valmentajan vaatimuksia vastaan.
Tämä ”taito” kääntyy valitettavasti myös itseäni vastaan. Jos en ole saanut valmistautua suunnittelemallani tavalla olen jo valmiiksi asennoitunut siihen ettei kulje. Joskus voitan oman pääni tässä, pistän parastani ja onnistun kuitenkin vähän huonommalla fiiliksellä pääsemään samaan tulokseen, mutta toisinaan en pysty silloin suoriutumaan ollenkaan lopputuloksena etten tee mitään. Tämä on paha kun on kisoja kyseessä, silloin ei noin vain päätetä että skippaan.
Helsy:n otteluista sain kuitenkin tärkeän opetuksen tässä. Olin suunnitellut miten valmistaudun niihin edellisellä viikolla, mutta mönkään meni poikkeuksellisen suuren työmäärän takia. Lisäksi nilkkani oli taas saanut vähän osumaa edellisissä treeneissä. Olin aivan romuna ennen kisoja ja itkin kotona edellisiltana ja vielä samana aamunakin etten lähde ollenkaan, tai että teen ensimmäisen lajin, otan NH:n seuraavasta ja keskeytän. En ollut ehtinyt treenata, en ollut tehnyt verkkaa, en hankkinut eväitä, en syönyt lounasta, en mitään. Haluan olla esimerkkinä omille urheilijoilleni, ja tajusin että se kun tässä tilassa edes saan itseni sinne lähtöviivalle on jo voitto. Toivon että omasta kokemuksestani ja virheistäni oppineena pystyisin opettamaan valmennettavia oikeaan ajattelutapaan jo nuorena.
Lähdin ajamaan kisoihin ja kävin alkuverkalla ostamaan eväitä. Vähän kiire tuli ensimmäiseen lajiin, mutta jäin aidoissa kuitenkin vain 0,07s ennätyksestäni vaikka jalka petti viimeisen aidan jälkeen. Sitten kerkesin syödä ja olo pikkuhiljaa koheni. Kun korkeudesta tuli paras tulos 2011 jälkeen tuli taistelukipinä takaisin. Vaikka hermoillani olen hyvä pilaamaan kisani, olen myös hyvä kasaamaan itseni uudestaan. Kuulassa työnsin toiseksi pisimmän työnnön ikinä ja pituudessa jäin kauden parhaasta ja halliennätyksestäni vain 2 cm. Neljän lajin jälkeen olinkin jopa ennätyssarjaani edellä! Tiesin kuitenkin että 800m-kuntoni ei ole sama kuin 2011, jolloin ennätyssarjassani juoksin 2.34.
En siltikään luovuttanut vaan lähdin taistelemaan omia ennätyspisteitäni vastaan. Olin päättänyt että juoksen niin kovaa kuin pystyn ja mieluummin kaadun enkä selviä maaliin ollenkaan, kuin että maalissa on voimia jäljellä. Johdin eräni alusta maaliin asti, ja siinä vaiheessa kun tajusin etten kiriapua tule saamaan, päätin vain juosta vielä kovempaa. Viimeinen kierros oli aivan kauhea kun hengitys vinkui, pohkeet kramppasivat eivätkä jalat suostuneet liikkumaan ja kaaduin maaliviivan yli. Juoksin elämäni 5. parhaan ajan 2.40,13, ja ainoa mikä jäi harmittamaan oli ettei 2.40 alittunut, vaikka lähtökohtana ajattelin että 2.45 aika on jo hyvä saavutus tämänhetkiseen kuntooni nähden. Ennätyssarjastani jäin lopulta 45 pistettä, eli 800m:llä noin 3,5s.
Jälleen kerran voitin itseni ja mörkö päässäni oli lyöty. Suunnittelin hyvää valmistautumista ja uutta yritystä omasta ennätyksestäni SM-otteluissa, nyt tulevana sunnuntaina. Viikon treenasin hyvin ja sitten meninkin sairastumaan. Nyt olen kolmatta viikkoa puolikuntoisena ja osallistuminen koko kisaan on epävarma. Tiistaina kävin lääkärissä kun olo ei kohentunut ollenkaan, päinvastoin oli entistä voimattomampi ja väsyneempi olo ja jatkuvaa yskimistä. Otettiin verikokeet ym. ja kulutin kahdessa päivässä 400e lääkärimaksuihin. Sain onneksi heti antibiootit, ja ehkä kuurin ansiosta olo on eilen ja tänään ollut vähän pirteämpi. Kyllä minä osallistun otteluihin ellei olo tästä huonone.
Tällä kertaa en stressaa valmistautumisesta, koska tiedän etten tähän sairastumiseen pystynyt vaikuttamaan, päinvastoin olen tehnyt kaikkeni pysyäkseni terveenä ja vuoden pysyinkin. MUTTA en kuitenkaan luovuta ja romahda, kun olen nyt tajunnut että huonommallakin valmistautumisella voi mennä hyvin kun pohjat ovat olemassa. Teen parhaani minkä pystyn treenin, unen ja ruokailun suhteen ja se riittää. TV:stä bongasin lauseen ”juuri sen päivän maksimin kun tekee on aina riittävä”, ja yritän muistaa sen.
Nuorempana en stressannut kisoja tällä tavalla. Kyllä ne alppihiihtokisat välillä jännittivät jos oli vaikea rata tai rinne, mutta nälkä menestyä ja rakkaus tekemiseen voittivat aina jännityksen ja osasin nauttia suorituksesta. Tämä hermoilu on pahentunut vuosien mittaan, vaikka nykyään kuitenkin kilpailen vain koska se on hauskaa. Se täydellisyyteen pyrkivä voittajahaluinen pieni taistelija ei kuitenkaan ole hävinnyt minusta vaikka olenkin pystynyt sitä hiljentämään. Kun huomaan että edelleen teen hyviä tuloksia, paineetkin vähän kasvavat. Pitempi kilpailutauko pahentaa aina hermoilua, ja ehkä etenkin ottelut ja se 800m on ne pahimmat haasteet, yksittäislajeista en hermoile ihan samalla tavalla. Tietoisuus siitä että harjoitusmäärä on kaukana siitä mikä se parhaimpina vuosina on ollut, luo epävarman olon ”miten muka pystyisin tuohon kun en silloinkaan pystynyt, vaikka harjoittelin joka päivä monta tuntia.” Olen kuitenkin ilmeisesti todistanut itseni, tieteet ja tilastot vääräksi, kun ennätyksiä edelleen syntyy vähemmälläkin!?
Pahin kilpailijani on minä itse, mutta itsepäinen minä ei anna itseni voittaa. Tämän talven tulokset ovat antaneet uskoa siihen, että Kalevan Kisojen raja, unelmani minkä jo hautasin 2011 mykoplasman ja ylirasituksen myötä, on edelleen mahdollinen saavuttaa. Se ajatus ja usko lohduttaa vaikka nyt sunnuntaina en onnistuisikaan.
”You are your own worst enemy.”
v o n z k u 